Mä en jaksa kommunikoida, mutta en myöskään halua olla yksin. Minä tahdon jonkun. Jonkun, joka kuuntelis ja pitäis sylissä. Ei tarviis puhua jos ei jaksais. Voitaisiin olla vaikka koko universumi hiljaa. Nukuttaisiin silmät auki ja annettaisiin tähtien vain pyöriä ympärillä. En tahdo jakaa tätä mun hiljaisuutta yksin. Mutta en myöskään halua puhua. Voitaisiinko jakaa unet? Nykyisin mä en oikeen jaksa tehdä mitään muuta kuin nukkua.

Mun elämä on tosi tyhjä enkä tiedä pidänkö siitä vain en. Nettitestit ei kyllä varmaan kerro kaikkea, mutta niiden mukaan mä jatkuvasti tasapainottelen yksinäisyyden ja seurantarpeen välillä, ja siksi olen usein alakuloinen. En voi kiistää. On kivaa tietää että ehkä en olekaan ihan niin häiriintyny ku olen joskus luullu. Ehkä taivas (enkä tarkoita uskonnollisia vitun paratiiseja) on viellä avoinna minullekin?